Muuttoajatuksia

Muutto... Se tulee melkeimpä kaikille vastaan jossain vaiheessa elämää, nyt se tuli minulle eteen. Muutinhan jo viime vuonna opiskelemaan, mutta nyt on tarkoitus muutta kokonaan, lopullisesti pois kotoa, ja tehdä uusi koti noin 170 km päähän. Paikkaan, jossa olen asunut vuoden, mutta kuitenkin kokonaan vieraaseen paikkaan.

Muutamme noin kolmen kilometrin päähän keskustasta, rauhalliselle alueelle, mikä on hyvä Pusunkin kannalta. Talomme on ihana, rakastuin siihen heti, kun kävimme sitä katsomassa, onneksi saimme sen! Siinä on oma pikku piha Pusua varten, paljon varastotilaa ja ihana tunnelma. Sopimusten kirjoittamisen jälkeen muutto vihdoin realisoitui; nyt tämä oikeasti tapahtuu! Sen jälkeen alkoi miettiminen, mitä tavaroita otan mukaan/mitä en, mitä Tuomas ottaa/ei ota, mitä pitää hankki ja mistä hankitaan. Hirveä muistilistojen tekeminen, ostoslistojen tekeminen ja pakkaaminen...

Siitä lähtien olen pikkuhiljaa koettanut pakata tavaroita, eilenhän se oli si vimmaisin pakkauspäivä, tänään kun tavarat lähtevät uuteen kotiin. Enkä voi sanoa pakkaamisen olevan helppoa. Ensiksi on päätettävä mitä haluan mukaan, ja tehtävä vaikeita valintoja, mitkä eivät lähde mukaan. Osa tavaroista kuuluu lapsuuteen, haluanko niitä mukaan? Mitä niistä haluan? Näytänkö ihan pikkuvauvalta, jos haluan osan lapsuuden leluistani mukaan? Kuuluuko niitä ottaa mukaan?

Vasta noin kolmasosa pakattuna... Kuva viime viikolta

Ja voin sanoa, että kyyneleitä tuli vieritettyä eilen. Se ajatus, että lähden kodistani, kodista jossa olen asunut melkein koko pienen ikäni, jossa on hyviä ja huonoja muistoja, jossa on perheeni, tuntuu vaikealta. Ja tätä kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun, sillä se ahdistaa, pelottaa, on outoa. Poistua sieltä, jossa olen kasvanut, opetellut aikuisuutta, jonne on aina tervetullut. Kyllä, se on surullista, mutta silti iloista ja positiivista.

Olen vihdoin valmis aloittamaan oman elämän, astumaan täysin uuteen maailmaan, ilman vanhempien turvaa. Kasvamaan, kehittymään, aikuistumaan vielä lisää. Mutta silti se pelottaa.

Entä jos epäonnistun? Entä jos en pärjääkkään? Entä jos kaikki meneekin päin mäntyä? Mitä jos Pallolle, Pusulle tai meille käy jotain? Olenko valmis myös kolhuihin, joita elämällä on tarjota.

Kyllä, vihdoin. Viime vuonna en ollut, sen takia palasinkin takaisin kasvamaan. Mutta nyt olen, olen valmis ottamaan ison askeleen, päästämään lapsuudestani irti, ja ottamaan paikkani avopuolisona, hevosen ja koiran omistajana. Se on iso askel, ja isot saappaat täytettäväksi, mutta teen parhaani. Teen virheitä, ja sallin ne itselleni, mutta nyt niistä on opittava nopeammin ja enemmän, toista tilaisuutta ei pakosti tule. Aion myös onnistua, näyttää epäilijöille (myös itselleni), että pystyn tähän.

Mutta muutto... Se on raskasta, niin henkisesti ja fyysisesti. Olen pakannut yli 30 laatikkoa omia tavaroitani, onneksi meillä on isot varastotilat talossamme :D Pallon tavarat  pakkaan vasta ensiviikolla, kun virallinen muutto tapahtuu, ensi torstaina sanon hyvästit kodille, Kuopiolle, perheelle ja ystäville, ja lähden kohti uutta elämää. Elämää jossa on paljon vastuuta, mutta myös paljon rakkautta, tukea ja iloa. Lähden kohti aikuisuutta.

Pallolle postin kautta tullut huopa ja talliloimi