Haaste: Millainen hevosenomistaja olen?

Homman nimi on se, että sinun täytyy kertoa millainen hevosenomistaja olet. Mitä haluaisit itsessäsi parantaa, ja mihin asioihin olet ylpeä. Muistattehan olla rehellisiä, muuten tästä menee kokonaan maku. Jokainen postauksen kirjoittanut voi haastaa 3 henkilötä tekemään tämän.

Haastan Kaisan, Miian ja Iidan tekemään tämän. Toki kaikki muutkin saavat tehdä :)

Apua, tästähän tulee aikamoinen romaani, mutta tulkoot. Kiitän tässä ensimmäisenä haasteesta Tiia ja Miinaa, ja sitten aloitetaanpas "minun läpikäymiseni".

   Hevosenomistajana olen aika tarkka. Haluan, että tietyt asiat tehdään minun tyylilläni, sillä olen kokenut ne hyviksi käytännössä, ja ärsyynnynkin helposti jos asia ei mene kuin haluan. Karsinoiden siivouksessa olen välillä turhankin hidas, sillä haluan kerätä joka ikisen kakkapalleron pois ja ärsyynnynkin, jos niitä löytyy (esim. vanhempieni) siivouksen jäljiltä karsinoista. Lisäksi turhaudun helposti, jos sanon esim. isälleni, että juoksuttaa Pallon tällä tavalla ja juuri näin, ja hän muuttaa suunnitelmaani oman päänsä mukaan. Saatan myös turhautua ratsastaessa, jos jokin ei onnistu, ja silloin hermostun herkästi. Saatan suuttua hevoselle, ja ajattelen epäonnistumisen olevan hevosen syytä. Tällöin yleensä kävelen jonkin aikaa, ja rauhoittelen itseni. Toistelen itselleni, että vika on minussa, ja yritän etsiä ratkaisun, jolla saisin korjattua virheeni. Usein se onnistuu, joskus ei ja silloin tulee mietittyä, että miksi oikein teen tätä? Näitä päiviä on varmasti jokaisella, ja se on ihan normaalia. Jos elämä olisi pelkkää ruusun terälehdillä tanssimista piikkejä ei opi varomaan, ja silloin ne pistävät paljon ilkeämmin.

"Jokaisella pilvellä on kultareunus"
(c) Minä

    On myös sellaisia päivä, jolloin ei huvittaisi ollenkaan. Pelkkä tallille meno tuntuu raskaalta, ja muutenkin tekisi vain mieli levahtaa sänkyyn ja unohtaa muu maailma. Silloin ei auta kuin rämpiä talliaskareista läpi, ja toivoa parempaa huomista. Useimmiten hoidan hevosemme itse, ihan vain sen takia, että vanhempieni aika ei riitä, eikä se minua oikeastaan haittaa. Mutta välillä on sellaisia hetkiä, että toivoisi jonkun olevan siinä hommassa mukana; kaverin, perheenjäsenen tai vain hyvän päivän tutun. On niin paljon kevyempää jakaa painava kantamus kuin lyyhistyä sen alle. Onneksi näitä päiviä ei ole usein. Joskus olen todella yksinäinen, ja silloin hevoset ovat hyvää lääkettä. Mutta ei aina voi jaksaa täysillä, sillä täysiä meneminen vaatii veronsa, jos ei nyt niin seuraavan mutkan takana.

     Ratsastajana olen erilainen päivästä riippuen (tosin pyrin olemaan mahd. tasainen). Saatan olla todella tarkka, ja vaadin hevoselta kaiken prikulleen tehtäväksi niin kuin haluan, mutta toisena päivänä saatan olla hieman lepsumpi, enkä puutu ihan pienimpiin yksityiskohtiin. Olen aika kunnianhimoinen, ja itsepäinen. Toisaalta toivon aina parhainta mahdollista menestystä kisoissa, mutta vaikka päivä menisi omalta osaltani mehtiin osaan myös ilota toisten puolesta. Pyrin aina kannustamaan muita, mutta minua harmittaa, että seurani on niin pieni, ettei kisoissa juuri ole seurani edustajia, ja jos on, ei kannustusta kuulu. En oikein tiedä mistä se johtuu, olen toisaalta tottunut siihen, että isäni kehuu minua todella harvoin, mutta toisaalta olisi mukava kuulla positiivista kannustusta muiden suusta, kun minäkin heitä kannustan. Toki oma "paskuus" masentaa, ja joskus se tulee esiin, mistä olen pahoillani kanssakilpailijat.

   Analysoimaan kisaradat isäni kanssa, ja ensimmäisenä (lue aina) viat etsitään minusta. Joskus se on todella ärsyttvää, kun tiedostan itse virheeni, ja sitten isäni jankuttaa "Miksi teit näin tai niin?". Silloin tekisi mieli vain laukata pois, ja olla tulematta takaisin. Ymmärrän kyllä isänikin kannan, sillä itseänikin ärsyttää tehdä samoja virheitä kuin treeneissä. Eihän kisoihin sentään leikkimään lähdetä...

    Hyvin, hyvin, hyvin harvoin olen voinut sanoa, että puomi putosi, koska Pallo esim. vei minua, enkä saanut enää kiinni tms. Olenkin ehkä enemmän sellainen "anteeksi heppa, minun vika"-ratsastaja. Kuitenkin nuoren kanssa on aina tärkeä palkita (oikeanlaisesti) suorituksesta, oli se sitten millainen tahansa; suuret kiitokset erittäin hyvästä ja pienemmät ei niin hyvästä suorituksesta. Tosin olen aika kilpailunhaluinen, että saatan hyvinkin uusinnassa unohtaa, etten enää ratsasta pientä ja supernopeaa heppaa vaan valtamerilaivaa, ja sen takia teenkin hyvin usein kohtalokkaita virheitä uusinnassa tai miksen perusradalla.

    Välillä olen hidas ratsastaja, enkä pidä siitä yhtään. Olen hevosta jäljessä ja teen aivan mitä sattuu... Useimmiten paniikkiratkaisuna on jarrut kiinni ja sillä tavoin hepan hypyn häiritseminen. Yritän päästä tästä tavasta koko ajan eroon, ja se onkin vähentynyt vuoden sisällä jonkin verran, mutta ei läheskään tarpeeksi.

   Kouluratsastuksesta en ole alusta alkaenkaan ollut niin innostunut kuin esteistä, ja se myös näkyy... Olen joskus (lue aika usein) laiska tekemään peruskoulutreeniä (siirtymiä, pysähdyksiä, ym...) ja otan siitä kyllä täyden vastuun. Olen huomannut, että esim. viime keväänä tein tätä treeniä vähän ja annoin kouluvalkkuni tehdä sen, jolloin hevonen ei sitten toiminut minulla niin hyvin kuin valkullani koulutreeneissä, mutta tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Toisaalta olen ottanut siitä osittain onkeeni ja treenannut perusjuttuja enemmän.

   Olen myös hyvin laiska satuloimaan ja menenkin mielummin ilman satulaa. Jotenkin saan näin Palloon paremman yhteyden, ja Pallolla on niin paljon "härpäkkeitä" satulan kanssa käytettäväksi, etten useinkaan jaksa niitä viritellä päälle. Paljon helpompaa on iskeä suitset päähän, harjata hevonen ja hypätä kyytiin. Ja, näin talven korvalla, se on lämpimämpää. Osittain syynä on myös se, että Pallon koulu- ja yleissatulat ovat tällä hetkellä rempan alaisena, ja estesatulalla ei ole läheskään niin miellyttävä treenata koulua. Olen laiska puhdistamaan varusteita saippuan kanssa. Toki jos tulee jotain kunnon röppöä, pesen varusteet, mutta useimmiten harjaan hiekat pois esim. suojista tai satulavyöstä, ja pesen ne sitten myöhemmin. Useimmiten puhdistan varusteet ihan perusteellisesti ennen kisoja, mutta joskus kesäisin, kun kaiken voi kantaa tallista pihalle, saatan innostua puhdistamaan kaiken oikein kunnolla.

   Useat sanoisivat, että olen hullu, kun maastoilen ilman satulaa, mutta luotan hevoseeni sen verran, että voin huoletta lähteä maastoon ilman satulaa. No tähänhän voi sanoa, että ei hevoseen voi luottaa koskaan 100% varmasti, mutta entäs sitten? Jos ei pysty luottamaan 100% (tai edes 99%) ja uskomaan, että hevonen ei tee mitään tahallaan, kuinka ratsastusta voi harrastaa? Ratsastus on laji, jossa sattuu ja tapahtuu, mutta se kuuluu lajin henkeen. Toki pitää tiedostaa riskit, jotka voivat sattua, mutta ne voivat sattua ihan samalla tavalla kentällä mennessä. Hevonen voi yht'äkkiä säikähtää ja samalla tavalla voit pudota kuin maastossakin. Itse tiedostan tämän ja jatkan hulluna olemista, sillä sekä minä että hevonen nautimme satulattomista maastoretkistä luonnon keskellä. Ja eikös tärkeintä ole kuitenkin molempien mukavuus? Jos putoan niin sitten putoan, so what? Eikun takas selkään ja homma jatkuu.

    Paljon siis on kehittämistä, mutta mistäs olisin ylpeä..? No ainakin siitä, että luotan hevoseeni ja pidän hauskaa sen kanssa. Haluan myös kokeilla uusia juttuja, kuten heppa-agilitya ja hiihtoratsastusta. Olen aika kokeilevainen ja hyvässä mielessä hullu. Toisaalta periksiantamattomuuskin voi olla joissain tilanteissa hyvää... Siitä olen ylpeä, että hevoseni on hyvässä kunnossa, karvaa kiiltää ja muutenkin positiivinen veikkonen. Venyttelen Pallon pari kertaa viikossa, ja hieron noin kerran kuukaudessa. Pyrin muutenkin pitämään Pallosta hyvää huolta, sillä kaveria ei jätetä :)

   Toisaalta olen ylpeä siitä, kuinka Pallo on kehittynyt tämän vuoden aikana, ja edellisestä hevosestani Jymystä, siitä kuinka ex-ravurirupukasta kehittyi kansallisen tason estehevonen. Kaikki hevosemme ovat itsekoulutettuja (siis valkut olleet mukana, mutta pääasiassa työskennelty itse), joten olen loppujenlopuksi ylpeä kaikista heposistamme. Mukavaa hevosten kanssa on se, että näkee hepan kasvavan ja kehittyvän, ja ne pienimmät muutokset mitä muut eivät välttämättä huomaa. Mutta mukavinta on se läheisyys ja luotto siihen, että vaikka muut hylkäisivät, uskollinen karvaturpa on ja pysyy <3

Pallo keväällä 2011
(c) Minä

Siinäpä jotain mietteitä. Tämä oli siitä hyvä, että pisti oikeasti ajattelemaan ja muutenkin tutkiskelemaan itseään. Sitten vain epäkohtien kimppuun seuraavaksi!