maanantai 26. syyskuuta 2011

MPV - Maailman Parhaimmat Vanhemmat

Hei vaan, ja jeps, mulla on MPV :) Tottakai jokainen ajattelee omista vanhemmistaan niin, mutta minä haluan tämän nyt tuoda esille. Itse ajattelen, että olen aika hankala lapsi ollut, ja niin vanhemmat ovatkin minulle välillä tokaisseetkin. No tässä tulee nyt hieman personal history about me. Lapsena olin kiltti ja ystävällinen kaikille, äitini mukaan olin suloinen lapsi (?). Olin poikatyttö; en pitänyt vaaleanpunaisesta (ei edelleenkään mielivärini), mekoista tai ylipäätäänsään ollut mitenkään "tyttömäinen". Viihdyin paremmin poikien seurassa, kiipeilin puissa, pelasin kuulasotaa ja tein kaikkea villiä poikien seurassa. Menin kouluun vuotta muita nuorempana, eikä se haitannut minua yhtään, sillä olin kypsä ikäisekseni. 
     Maalle muutettuamme muutuin itsenäisemmäksi ja ehken topakammaksikin. Sain oman hepan, Jymy-Joosepin, menin uuteen kouluun (josta en pahemmin välittänyt, sillä olin aikaisemmin ollut musiikkiluokalla ja nyt "jouduin" tavan kouluun) ja muutenkin elin kaukana kaikesta mihin olin tottunut. Aikaisemmin hevosemme Survi oli ollut täysihoitotallilla, ja nyt meillä olikin kaksi heppaa, jotka asuivat kotona, ja teettivät siis enemmän työtä. No sehän ei minua haitannut, sillä ei maalla ole muutenkaan mitään tehtävää :D Onneksi sentään löysin yhden hyvän ystävän, Karoliinan, jonka kanssa pystyi touhuamaan kaikenlaista, sillä hänkin piti heposista.
    Nykyään olen hyvinkin värikäs persoona, kysykää vaikka tutuiltani. Olen kovaääninen, erittäin itsepäinen/kovapäinen, eläinrakas ja voisipa vaikka sanoa, että hyvässä mielessä hullu. Osaan kyllä olla erittäin myötätuntoinen, ja omasta mielestäni olen hyvä kuuntelija. Itse en ole mikään puhelias henkilö siinä mielessä, etten helposti kerro omista asioistani ja tunteistani muille, vaan pidän ne itselläni. "En halua vaivata muita omilla ongelmillani." Itkeäkään en oikein osaa, olen enemmän sellainen ihminen, joka pinoaa kaikki surut muuriksi ympärilleen ja antaa niiden sitten olla siinä. Hyvin harvoin muurini murtuvat, ja silloin on tapahtunut jotain hyvin vakavaa. Oho menipäs tämä nyt syvälliseksi, sori vaan...
   Mutta takaisin MPV:hen, eli kasvattina en ole ollut mikään helppo, ja arvostankin kovasti kaikkea mitä vanhempani ovat minun eteeni tehneet. Ei jokainen heppatyttö ole niin onnekas, että saa oman hepan, ja vanhemmat tukevat harrastusta luopuen omasta ajastaan. Meillä heppahommat ovat olleet koko perheen yhteinen juttu, tosin veljeni ei enää hevosista paljoa välitä. Kun aloitin, kaipa olin 5, ratsastuskoulussa käymisen, lähtivät vanhempani mukaan ja harrastimme ratsastusta yhdessä.Siitä lähtien vanhempani ovat olleet tiivisti mukana kaikessa hevosiin liittyvissä asioissani. Sitten kun hankimme Survin parin ratsastuskoulussa vietetyn vuoden jälkeen, harrastuksesta tuli vakavampaa; oma hevonen lisäsi vastuuta ja työmäärää, tallille mentiin joka päivä, satoi tai paistoi. 
Survi 2010 keväällä (c) Minä
     Teimme sen virheen, että ostimme raa'an hevosen, suokkitamma Survin. Survi oli vain peruskoulutettu, osasi siirtymät ja siinä se. Onneksi veimme Survin ratsastuskouluun, jossa itsekin kävimme, Heppahoviin (nyk. Ratsunainen). Sieltä saimme apua Survin koulutukseen ja samalla opimme itse uutta. Siirtyessämme yksityistallille, onneksemme ratsastajasiskokset, joiden kanssa olimme yhtä aikaa Heppahovissa siirtyivät myös hevosensa kanssa, ja auttoivat jatkamaan Survin koulutusta. Ja täytyy sanoa, että Survi oli nuorena huippuheppa; hyppäsin Pekka Larsenin valmennuksessa 100cm - 110cm ratoja, ja koulussa Survi osasi vahvasti HeB:tä mennä. Nykyään Survi, 10 yhteisen vuoden jälkeen, toimii opetusheppana 6v. siskolleni. 


Rippikuva (c) Merja Saarti
  Jymy-Jooseppi, tutummin Jymy, tuli minulle täysin yllätyksenä. Olimme juuri muuttaneet maalle, ja eräänä iltana vanhempani "tulivat elokuvista kotiin" ja tokaisivat minulle, että Ansku ostimme sinulle hevosen. Minä olin että MITÄ IHMETTÄ?!?!?!? En todellaankaan odottanut omaa heppaa vielä, ja sitten marraskuussa 2004 saapui ex-ravuri Jymy-Jooseppi kotiin. Jymynkin koulutus aloitettiin ihan alusta, ravurista ratsuksi. Samat siskokset, jotka auttoivat meitä Survin kanssa, kouluttivat myös Jymyä koulupuolella, estehommat opetimme itse. Muistan varmaan loppuelämäni ajan ensimmäisen yhteisen hyppymme, olimme Sorsasalon harjoituskentällä, ja edessä oli 20cm korkea ristikko, jonka Jymy sitten loikkasi yli 70cm korkeudelta. Siitä lähti estesuokki Jymy-Joosepin ura urkenemaan. Täytyy sanoa, että Jymy on ollut tuntemistani hevosista ehdottomasti sielukkain ja tärkein hevonen ratsastusurallani. Jymystä luopuminen oli yksi raskaimmista teoista minkä olen tehnyt, mutta olen onnellinen, että Jymy pääsi erittän hyvään paikkaan ja hyvään hoitoon. Kaikista tärkeintä minulle oli, että Jymy pääsi tekemään sitä mistä se piti; hyppäämään ja opettamaan ratsastustaitoja nuorille ratsastajanaluille, Jymyllä on siihen tarpeeksi kärsivällisyyttä, ja kaikista tärkein, rehellinen sydän.
     Pallas III eli Pallo tuli sitten Jymyn tilalle, ja voin suoraan sanoa, että vaikka Pallossa ja Jymyssä on samojakin piirteitä, on Pallo Jymyn täydellinen vastakohta. Pallo on suuri vauva, joka tarvitsee hypätessä vielä tukea ratsastajalta, kun Jymy meni vaikka ilman ratsastajaa. Pallokin on rehellinen ja erinomainen estehevosen alku, mutta vielä keskeneräinen. Ja sehän minulle passaa, sillä en oikein osaa kuvitella itseäni "valmiin" hevosen selkään. Siinä ei ole minulle "tarpeeksi haastetta". Olen niin pitkään ratsastanut keskeneräisillä hevosilla, että siitä on tullut jo tapa.
    Vanhempani ovat olleet koko ajan apunani ja tukenani, enkä voi koskaan kiittää tarpeeksi. He käyvät töissä ja sen lisäksi uhravaat sen vähän vapaa-ajan mitä heillä on hevoshommiin; kengittämiseen, kuljettamiseen kisoihin, valmentamiseen tai tallitöihin. Pyrin tekemään mahdollisimman paljon itsekin, mutta minullakin on koulunkäynti (joka onneksi loppuu keväällä hetkeksi), eikä hevosten jälkeen jää paljoa vapaa-aikaa. Itse olen tähän tyytyväinen, sillä en muutenkaan ole ihmisenä sellaista tyyppiä, joka tykkää roikkua kaupungilla tai muuten vaan lojua kavereiden kanssa jossain. Ehkäpä se onkin yksi syy sille, minkä takia olen ja tulen aina olemaan raitis? Toki kavereita on ihana nähdä aina välillä, mutta hevoshommat ovat minulle jo elämäntapa, enkä voi kuvitella elämääni ilman hevosia. Mitä minä sitten tekisin kaikella ajalla? 
    Usein toivoisin, että minulla olisi jokin keino millä saisin vanhemmilleni vapaa-aikaa enemmän tai päästää heidät lomalle koko hommasta, sillä tiedän miten raskasta on työpäivän jälkeen tulla kotiin väsyneenä ja suunnata ruokapöydän kautta tallille. Niinpä aina kun on vain mahdollisuus, kannustan vanhempiani lähtemään lomalle, esim. ulkomaille, tai vaikka viikonloppuristeilylle. Toki asiaan vaikuttaa myös raha. Ilman rahaa ei paljon matkustella, ja hevoshommiin sitä kuluukin. Siksi pyrinkin aina minimoimaan kaiken turhan ostamisen, ja käyttämään tavaroita niin pitkään kuin on mahdollista. Äitinikin sanoo, että minä kuljen mielummin rönttävaatteissa (mikä on totta, koska ne ovat mukavat päällä!) ja "puen" hepan kunnolla. 
    Vanhempani, etenkin äitini, huomauttelee minulle, että etkö voisi ostaa nättejä vaatteita, tai pitää joskus mekkoja/hameita. Kyllähän minä niitä pidänkin, mutta viihdyn paremmin farkuissa, shortseissa tai ratsastushousuissa. Mitä tulee nättien vaatteiden ostoon, voin suoraan todeta, että minulla on surkea maku vaatteiden suhteen ja se eroaa totaalisesti äitini näkemyksestä. Äitini yrittää saada minut ostamaan nuorekkaita vaatteita, joista en todellakaan pidä. Harvoin suostun ostamaan nuorille tarkoitettuja vaatteita, ja merkkivaatteita en katsokaan. Anteeksi nyt kaikki shoppailua rakastavat, mutta minusta shoppailu on täyttä roskaa ja pelkkää rahantuhlausta. En voi sietää kaupoissa kiertelyä yli 1,5 tuntia, ja yleensä jo puolen tunnin kohdalla kysyn, että voidaanko lähteä kotiin. Itse ostan yleensä vaateita, jotka ovat rentoja (ja löytyvät useimmiten myös alerekeistä., sillä mielestäni niissä on parhaimmat vaatteet hinta-laatu-suhteessa), ja väriskaalalta valkea/sininen/musta, mikä näkyy vaatekaapissani... :D
    Pyrin siis olemaan hyvin tarkka rahan suhteen, ja aina kun vanhempani "tuhlaavat" rahaansa minuun tai hevosiin, tunnen syyllisyyttä. Ajattelen, että minun pitäisi pystyä itse ostamaan tarvittavat tavarat, eikä käyttämään vanhempieni rahoja. Siksi pyrinkin ostamaan heppatarvikkeita mahdollisimman paljon itse tai ylipäätänsä tarvikkeita mitä tarvitsen, ja pyytämään rahaa ainoastaan silloin, kun minulla ei sitä ole, tai jokin asia on pakko saada, esim. hepalle suojat vanhojen mennessä rikki. Onneksi olen saanut joka kesä kesätöitä, jotta voin itse kustantaa heppatavaroita, mutta eihän se riitä läheskään kaikkeen. Ensi keväänä, kun olen vihdoin täysi-ikäinen, aion hakea töitä, että voisin vakituisesti käydä 3-5 päivänä viikossa töissä, ja ansaita rahaa menoihin. Viimeksi nyt viikonloppuna vanhempani kävivät vaihtamassa heppapakumme -rekkaan, ja vaikka olen iloinen autosta, tunnen hirveää syyllisyyttä siitä, että he joutuivat tuhlaamaan rahoja autoon, josta minä tulen hyötymään kisamatkoilla. En edes tiedä miten voin kiittää tarpeeksi... Alkajaisiksi voisin siivota ja tehdä herkullisen omenapiirakan, ja sitten keksiä jotain muuta.
 
Uusi menopeli (c) Minä


No tästähän tulikin pitkä päivitys, mutta muistakaa, että vaikka vanhemmat välillä ärsyttävät suunnattomasti ja asettavat "tyhmiä" sääntöjä ja rajoja, he tekevät sen teidän hyväksenne. Olkaa kiitollisia vanhemmistanne, ja aina välillä muistakaa heitä vaikkapa halaamalla, tai kehumalla ruokaa erinomaiseksi, sillä mikään ei kestä loputtomiin. Kannattaa sanoa "Minä rakastan teitä" ennen kuin se on myöhäistä, ja kertoa se heille, vaikka he sen tietävät sydämessään. Rakkaudentäyteistä viikkoa!
 
Taivaskin viestittää rakkauden tärkeyttä
(c) Minä

2 kommenttia:

  1. Uijui! siisti tuo teidän auto! :) monelle hevoselle sen on?

    VastaaPoista
  2. Se on 4 alunperin, mutta varustekaappi vie yhden hepan paikan, eli 3 mahtuu kyytiin. :)

    VastaaPoista

Jätähän tänne terveisesi asiallisesti ja hyvää mieltä ylläpitäen :)
Jos et halua laittaa palautettasi tänne, niin voit viskata sen sähköpostiin annaroosa.saarti@gmail.com. Kiitos kommentistasi!