"Kun mikään ei riitä..."

Ratsastus on haastava laji. Siinä tarvitaan kahta osapuolta; hevosta ja ihmistä. Kun nämä kaksi sopivat yhteen on ratsastus taivaallista, mutta jos eivät sovi, on se helvettiä. Ja oman lisänsä siihen tuovat arvostelevat, ulkopuoliset henkilöt. Henkilöt, jotka eivät edes tunne ratsukkoa, ovat nähneet ehkä kerran kisoissa tai valmennuksessa. Henkilöt, jotka haukkuvat, piinaavat ja ilvuilevat toisille nimettömästi ja raukkamaisesti, miettimättä yhtään sanojaan, netissä. 

Edistystä havaittavissa -> taatut haukut.

Netti on oiva paikka mollata ratsastajia tai heidän hevosiaan; on blogeja ja nettisivustoja, joissa voi huoletta kirjoittaa anonyyminä pelkäämättä paljastumistaan. Mikäs sen helpompaa? Yleensä näiden haukkumisien taustalla on kateus, oman egon parantaminen tai vain haukkumisen ilo. Ilo satuttaa henkilöä, jota et edes tunne.

Bloggaaja voi kirjoittaa blogissaan olleensa hyvin onnellinen tehdessään puhtaat laukanvaihdot valmennuksessa, iloita siitä, kunnes joku anonyymmi tulee pilaamaan ilon sanomalla "No jokainenhan osaa tehdä laukanvaihdot. Olet aika surkea, kun opit ne vasta nyt."

Bloggaajat julkaisevat videoita, kuvia ja tarinoita itsestään ja hevosestaan. Mutta oletteko nähneet yhdenkään anonyymin julkaisevan yhtään mitään oman haukkumisensa tueksi? En minäkään. Tämä kertoo jo jotain anonyymien raukkamaisuudesta; oma taso on uskoteltua huonompi, mutta yritetään päteä ja esittää jotain muuta. Miksi? 

Erittäin hyvä esimerkki haukkujien kohteesta;
raaka, nuori hevonen, jolla tavoitteita.
Eiku ainii, se olikin se rotu, mikä on ihan väärä suppeakatseisille haukkujille.

Usein blogien kirjoittajat ovat vielä suht nuoria, jotka hakevat hyväksyntää myös ulkopuolisilta. Silloin negatiiviset kommentit voivat satuttaa pahemmin, kuin vähän vanhempia bloggaajia, jotka osaavat laittaa asian toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja usein haukkujat ovat nuoria, samanikäisiä kuin kohde. Miksi pitää kiusata toisiaan? Miksi ei voida sen sijaan tukea ja auttaa?
Toki on olemassa myös mukavia anonyymejä, jotka antavat kehuja ja kannustuksia, sekä lytistävät haukkujien kommentteja. Mutta silti haukkuminen satuttaa eniten. Varsinkin, kun tietää, että asiat ovat ihan eritavalla kuin anonyymit sen näkevät. Blogit ovat loppupeleissä vain pintaraapaisuja, kuinka moni oikeasti kirjoittaa ihan kaiken blogiinsa?

En minä ainakaan. Haluan pitää selkeän rajan elämäni ja blogin välillä. Kirjoitan blogiin pääasiassa heppa-asioista, välillä jostain muustakin, ja niin sen haluan olevan. Loppujen lopuksi tämä on hevosblogi, eikä "Kysy niin kerron ihan kaiken itsestäni"-blogi. Miksi? No juuri siksi.

Minustakin on aikanaan kiertänyt niin paljon huhuja ja paskaa, ja kiertää edelleen, että pidän parempana pitää totuuden niiden tiedossa, jotka uskovat minua, enkä yritä todistella koko maailmalle, että ne ovat huhuja. Huhuja on helppo levittää, mutta niiltä on vaikea katkaista siivet, kun ne kasvavat tarpeeksi suuriksi. Ja minut tuntevat tietävät kyllä millainen olen.

Tätä ratsastus on parhaimmillaan; iloa.

Minua on haukuttu hevosten kouluttamisesta, teen sen kuulemma aivan väärin. Silti olen saanut kaksi aivan mahtavaa omaa hevosta aikaan, sen lisäksi muutamia vieraita. En siis tee aivan kaikkea väärin, vai teenkö? Olen iloinnut monesta pienestä asiasta juurikin Pallon kanssa; laukanvaihtojen onnistuminen, keskiaskellajin esittäminen, vaikeiden esteiden ylittäminen. Olen iloinnut niistä, koska tiedän mistä olemme lähteneet liikkeelle, ja missä olemme nyt. Kuka tahansa voi tulla kirjoittamaan blogiini inhottavia kommentteja tai nettisivustoille, mutta yksikään ei ole uskaltanut tulla vieläkään sanomaan mitään minulle päin naamaa. Ei vaikka on uhattu. Ei vaikka olen pyytänyt. Se on mielestäni se merkki, ettei oma sanominen ole tukevilla perustoilla. Että sille ei riitä tukea muualta, ettei se ole totta, se on vain kateutta.